Ministeritason ruoppaus vol 2

Tervetuloa takaisin linjoille – tai oikeastaan takaisin tähän kaoottiseen päiväkirjaan, jota blogiksi kutsutaan.

Pidin hetken taukoa kirjoittamisesta. Ei mitään dramaattista (ainakaan julkisesti), vaan ihan rehellinen akku tyhjä -tilanne. Nyt virtaa on taas sen verran, että lähdetään uudelleen matkaan. Tarkoitus olisi päivittää kuulumisia pari kertaa kuukaudessa – tai aina silloin, kun elämä päättää heittää lisää materiaalia tarjolle. Ja sitähän se tekee. Aina.

Mutta jatketaan siitä, mihin jäätiin: ministeritason ruoppauksesta.
Koska totta kai se ei jäänyt siihen.

Ruoppauksen jälkeen naapuri päätti laajentaa repertuaariaan ja siirtyä seuraavalle tasolle: laiturivalitukset. Tällä kertaa ongelmana ei ollut vesi, muta tai maailmanlopun ennusmerkit, vaan se, että laituri on rakennettu “liian isosta” tavarasta. Kuulemma niin jämäkästä, että se ylittää kunnan säännöt ja vaatisi rakennusluvan.

Tässä kohtaa jouduin oikaisemaan kunnan viranomaisille, että kyllä – laituri on tukeva, mutta ei se silti maagisesti muutu kerrostaloksi tai sillaksi Ruotsiin. Elylle lähti taas oikaisupyyntö, ja prosessi jatkui tutulla kaavalla: paperia, odottamista ja syvää huokailua.

Tilannetta rauhoittaakseni pidin naapurin mummolle noin 30 minuutin puhuttelun. En huutanut, en heilunut, en edes käyttänyt lakitermiä “ennakkotapaus”. Ja ihme kyllä – se auttoi. Ainakin hetkeksi. Uskon vahvasti, että tämä ei ollut vielä viimeinen näytös, mutta nyt tiedän jatkossa tasan tarkkaan:
– kenen kanssa ollaan varovaisia
– ja minne ei lähetetä joulukorttia toivottaen rauhallista joulua.

Onneksi vastapainoksi elämä tarjosi myös lomaa. Joulu Bomballa teki hyvää, ja uusi vuosi vietettiin toisen naapurin luona – sen hyvän. Siellä tarjoiltiin hieman vahvempaa Irish coffeea naapurin omalla reseptillä. Sen jälkeen raketit eivät pelkästään räjähtäneet taivaalla, vaan vähän myös todellisuudentajussa. Kaikki sävyt olivat kirkkaampia ja tulevaisuus näytti yllättävän lupaavalta.

Sivuhuomio joululta: Viinimaistelu, joka vaati uhrauksia

Joulun aikaan Bomballa koettiin myös hetki, joka ei ehkä päädy matkailuesitteisiin, mutta ansaitsee paikkansa tässä tarinassa. Nimittäin viinimaistelu.

Tilanne oli seuraava: vaimo ei voinut osallistua.
Minä voin.

Hetken mietin, että pitäisikö solidaarisuussyistä jättää koko maistelu väliin. Mietin asiaa ehkä kolme sekuntia. Sitten ymmärsin, että nyt ei ollut kyse nautinnosta – vaan velvollisuudesta. Joku joutui kantamaan vastuun, ja olen parisuhteessa sellainen mies, joka ei kaihda vaikeita tehtäviä.

Viinimaistelu alkoi rauhallisesti. Ensimmäinen lasi: analyysiä, nyökyttelyä, ammattimaisia “kyllä tässä on jotain marjaista” -kommentteja. Toisessa lasissa aloin jo tuntea, kuinka otin tehtäväni tosissani. Kolmannessa ymmärsin, että olen siirtynyt vaimon lasien alueelle.

Jossain vaiheessa tarjoilija katsoi minua pitkään ja kysyi:
“Maistatteko yksin?”
Vastasin ylpeänä:
“Juon kahden puolesta.”

Tunnelma oli arvokas, hidas ja hienostunut – ainakin aluksi. Lopussa muistiinpanoista tuli lähinnä viivoja ja ympyröitä, ja maut alkoivat muistuttaa toisiaan epäilyttävästi. Mutta selvisin. Kunnialla.

Kun palasimme vaimon kanssa mökille, hän kysyi miltä viinit maistuivat. Vastasin rehellisesti:
“Hyviltä. Ainakin alkuun.”

Jos parisuhteessa joskus mitataan uhrautumista, niin tämä hetki ansaitsee maininnan. Kaikki eivät siihen pysty. 🍷

Uuden alku

Ja jos jotain uutta ja positiivista pitää kertoa: meille on muuttamassa alivuokralainen kesän alussa.
Vuokraa hän ei aio maksaa.
Aikoo syödä jääkaapin tyhjäksi seuraavat 18 vuotta.
Ei ole kertonut sukupuoltaan etukäteen.
Nimeä ei tiedetä vielä.

Mutta muuttopäivä on lähes varma. 

Kevättä odotetaan siis jännityksellä – monestakin syystä.
Ja kaiken tämän ohessa tuli muuten tehtyä myös lakialoite. Katsotaan, miten se etenee. Jos ei muuten, niin ainakin tarinana tämäkin ansaitsee jatko-osan.

Pysykää kuulolla. Tämä kausi ei ole vielä ohi.