Changri-La – Käsin rakennettu elämä

On ihmisiä, joilla on rahaa enemmän kuin ideoita. Ja sitten on ihmisiä, joilla on ideoita enemmän kuin järkeä  Arvaa kumpaan ryhmään kuulun. Tämä tarina alkaa aivan viattomasti. Ei mitään suurta. Ei räjähdystä, ei salamointia, ei kohtalon musiikkia taustalla. Kävelin vain pihalla. Sellaisella tavallisella kävelyllä, jossa muka katsotaan maisemia, mutta todellisuudessa päässä pyörii jo seuraava projekti. Katsoin rinnettä. Se katsoi takaisin. Ja jostain syystä ajatus ei ollut “tuohon voisi istuttaa pensaan” vaan: “Entä jos sauna ei olisikaan rakennus… vaan osa maata?” Siitä hetkestä eteenpäin kaikki oli menetetty. 24 tuntia ideasta “melkein aloitettiin jo” Sanotaan, että hyvät ideat kypsyvät ajan kanssa. Tämä ei ollut sellainen idea. Tämä oli sellainen idea, joka ei koputtanut oveen vaan potkaisi sen sisään, keitti kahvit ja levitti piirustukset pöydälle. Ensimmäisten 24 tunnin aikana: – idea syntyi – sauna kaivettiin mielessäni maan sisään – rakennesuunnitelmat piirrettiin (...

Tervetuloa takaisin linjoille – tai oikeastaan takaisin tähän kaoottiseen päiväkirjaan, jota blogiksi kutsutaan. Pidin hetken taukoa kirjoittamisesta. Ei mitään dramaattista (ainakaan julkisesti), vaan ihan rehellinen akku tyhjä -tilanne. Nyt virtaa on taas sen verran, että lähdetään uudelleen matkaan. Tarkoitus olisi päivittää kuulumisia pari kertaa kuukaudessa – tai aina silloin, kun elämä päättää heittää lisää materiaalia tarjolle. Ja sitähän se tekee. Aina. Mutta jatketaan siitä, mihin jäätiin: ministeritason ruoppauksesta . Koska totta kai se ei jäänyt siihen. Ruoppauksen jälkeen naapuri päätti laajentaa repertuaariaan ja siirtyä seuraavalle tasolle: laiturivalitukset . Tällä kertaa ongelmana ei ollut vesi, muta tai maailmanlopun ennusmerkit, vaan se, että laituri on rakennettu “liian isosta” tavarasta. Kuulemma niin jämäkästä, että se ylittää kunnan säännöt ja vaatisi rakennusluvan. Tässä kohtaa jouduin oikaisemaan kunnan viranomaisille, että kyllä – laituri on tukeva, mutt...

  Ministeritason ruoppaus – tarina siitä, kuinka tavallinen laituriprojekti muuttui kansalliseksi kriisiksi (tai ainakin siltä se tuntui) On tarinoita, jotka alkavat iloisesti. On tarinoita, jotka alkavat rauhallisesti. Ja sitten on meidän rantaruoppaustarina , joka alkaa keväästä 2024 – ja päättyy siihen, että väitetysti ministeri tuli tarkastamaan meidän laituriprojektia. Kyllä. Ministeri. Minäkin yllätyin. Kevät 2024 – Ensimmäisen kerran rannassa Kun käytiin katsomassa taloa ensimmäisen kerran, omistaja esitteli pihaa, läänejä ja rantaa kuin olisi myymässä Linnanmäen aluetta. Rannassa hän totesi, että “tämä kohta jää minulle, teille jää loppu”, ja minä komppasin, että pitää tämä kyllä kunnostaa ja ruopata, ennen kuin lapset uskaltaa sinne mennä . Vesi oli ruskeaa, humusta enemmän kuin kahvinkeittimessä maanantaiaamuna, mutta ajattelin että “pientä siivousta, vähän hiekkaa – helppo homma”. No… ei olisi pitänyt ajatella. Ensimmäinen kerta uimaan: astuin laudan läpi ....

🧺 Remonttielämää: Kodinhoitohuoneen lattia – vuosi ilman pohjaa Jos meidän talo olisi ihminen, se olisi sellainen tyyppi, joka käy kerran vuodessa läpi täyden elämänmuutoksen. Tällä kertaa vuorossa oli kodinhoitohuone , tuo talon hiljainen sankari, joka on kestänyt enemmän kuin moni arvaa. Miten kaikki alkoi (tai siis purettiin) Kaikki lähti “ihan pienestä” projektista – piti vain vaihtaa putket keittiössä, yläkerrassa ja kylpyhuoneessa. Eli siis koko talossa. Ja koska putket kulkivat kodinhoitohuoneen kautta, piti lattia tietenkin avata. Pieni hetki, muutama lauta pois, siinä se. No, siitä “pienestä hetkestä” on nyt reilusti yli vuosi. Kun lattia revittiin auki, putket vaihdettiin, patteri siirrettiin ja muutama yllätys löytyi matkan varrelta, huone jäi… auki. Kirjaimellisesti. Väliaikaisratkaisu – lapsiperheen selviytymismoodi Jos joku haluaa tietää, miltä näyttää kodinhoitohuone ilman lattiaa, vastaus on: luova kaaos. Vuoden aikana se on ehtinyt olla mattojen, lautoj...

  🧰 Remonttielämää – Tehdään kolmesti, korjataan kolmesti (ja vähän päälle) Jos joku kysyy, miltä tuntuu asua talossa saaressa, vastaan nykyään: Kuin eläisi realitysarjassa, jossa joka jakso loppuu uuteen haasteeseen ja Snickers-patukkaan palkintona. Meidän talossa mikään ei valmistu yhdellä kertaa. Jos ensimmäinen yritys epäonnistuu, toinen menee vielä huonommin, ja kolmas… no, se yleensä pitää. Ensimmäinen episodi: “Kyllä minä osaan” -korjaus Kaikki alkoi siitä kuuluisasta katonläpiviennistä alakerran WC:n yläpuolella. Kuntokartoituksessa luki kauniisti: “Läpivienti korjattu edellisen omistajan toimesta.” Tämä on lause, joka pitäisi lukea samaan sävyyn kuin “älä kokeile tätä kotona”. Koska ei, sitä ei ollut korjattu. Viime syksynä huomattiin kosteutta kattopaneelin kulmassa ja päätin, että nyt minä hoidan tämän kunnolla . Purkuhommat alkoivat ripeästi – otsalampun valossa, puoliksi iltapalojen ja poikien riitelyn välissä. Katon yläpohjaan könytessäni totesin, että...

  Se hetki, kun viimeinen laatta napsahtaa paikalleen. Se ei ole vain ääni – se on sielun syvä huokaus, lupaus siitä, että tämä vaihe on nyt ohi. Sauna lämpenee taas, pyykit pyörivät koneessa ja elämä alkaa tuntua edes hetken normaalilta. Rullaako se? No, ainakin yrittää rullata. Kunnes tulee tärinä lattian alla – eikä nyt puhuta maanjäristyksestä vaan lattialämmityksestä. Uudelleenlaatoituksen jälkeen se päätti, että nyt ei enää lämmitetä vähän vaan täysillä. Lämmöt ovat joko 45 astetta tai ei ollenkaan, laite huutaa vikakoodia E4? . Vika on jossain. Missä? Ei tiedä kukaan tarkaan. Koko lattialämmitys vaikenee kuin teini, jolta kysytään "miten koulussa meni". Tässä kohtaa ei auta kuin siirtyä uuteen projektiin , kuten järkevällä ihmisellä on tapana, kun yksi kriisi on vielä kesken. Niinpä siirrytään rantaan. Rannassa elämä on (hetken) yksinkertaisempaa Sauna siirrettiin rantaan. Kyllä, siirrettiin . Ei tilattu uutta, ei rakennettu uutta – vaan siirrettiin vanha. Koska...