Changri-La – Käsin rakennettu elämä

  Ministeritason ruoppaus – tarina siitä, kuinka tavallinen laituriprojekti muuttui kansalliseksi kriisiksi (tai ainakin siltä se tuntui) On tarinoita, jotka alkavat iloisesti. On tarinoita, jotka alkavat rauhallisesti. Ja sitten on meidän rantaruoppaustarina , joka alkaa keväästä 2024 – ja päättyy siihen, että väitetysti ministeri tuli tarkastamaan meidän laituriprojektia. Kyllä. Ministeri. Minäkin yllätyin. Kevät 2024 – Ensimmäisen kerran rannassa Kun käytiin katsomassa taloa ensimmäisen kerran, omistaja esitteli pihaa, läänejä ja rantaa kuin olisi myymässä Linnanmäen aluetta. Rannassa hän totesi, että “tämä kohta jää minulle, teille jää loppu”, ja minä komppasin, että pitää tämä kyllä kunnostaa ja ruopata, ennen kuin lapset uskaltaa sinne mennä . Vesi oli ruskeaa, humusta enemmän kuin kahvinkeittimessä maanantaiaamuna, mutta ajattelin että “pientä siivousta, vähän hiekkaa – helppo homma”. No… ei olisi pitänyt ajatella. Ensimmäinen kerta uimaan: astuin laudan läpi ....

🧺 Remonttielämää: Kodinhoitohuoneen lattia – vuosi ilman pohjaa Jos meidän talo olisi ihminen, se olisi sellainen tyyppi, joka käy kerran vuodessa läpi täyden elämänmuutoksen. Tällä kertaa vuorossa oli kodinhoitohuone , tuo talon hiljainen sankari, joka on kestänyt enemmän kuin moni arvaa. Miten kaikki alkoi (tai siis purettiin) Kaikki lähti “ihan pienestä” projektista – piti vain vaihtaa putket keittiössä, yläkerrassa ja kylpyhuoneessa. Eli siis koko talossa. Ja koska putket kulkivat kodinhoitohuoneen kautta, piti lattia tietenkin avata. Pieni hetki, muutama lauta pois, siinä se. No, siitä “pienestä hetkestä” on nyt reilusti yli vuosi. Kun lattia revittiin auki, putket vaihdettiin, patteri siirrettiin ja muutama yllätys löytyi matkan varrelta, huone jäi… auki. Kirjaimellisesti. Väliaikaisratkaisu – lapsiperheen selviytymismoodi Jos joku haluaa tietää, miltä näyttää kodinhoitohuone ilman lattiaa, vastaus on: luova kaaos. Vuoden aikana se on ehtinyt olla mattojen, lautoj...

  🧰 Remonttielämää – Tehdään kolmesti, korjataan kolmesti (ja vähän päälle) Jos joku kysyy, miltä tuntuu asua talossa saaressa, vastaan nykyään: Kuin eläisi realitysarjassa, jossa joka jakso loppuu uuteen haasteeseen ja Snickers-patukkaan palkintona. Meidän talossa mikään ei valmistu yhdellä kertaa. Jos ensimmäinen yritys epäonnistuu, toinen menee vielä huonommin, ja kolmas… no, se yleensä pitää. Ensimmäinen episodi: “Kyllä minä osaan” -korjaus Kaikki alkoi siitä kuuluisasta katonläpiviennistä alakerran WC:n yläpuolella. Kuntokartoituksessa luki kauniisti: “Läpivienti korjattu edellisen omistajan toimesta.” Tämä on lause, joka pitäisi lukea samaan sävyyn kuin “älä kokeile tätä kotona”. Koska ei, sitä ei ollut korjattu. Viime syksynä huomattiin kosteutta kattopaneelin kulmassa ja päätin, että nyt minä hoidan tämän kunnolla . Purkuhommat alkoivat ripeästi – otsalampun valossa, puoliksi iltapalojen ja poikien riitelyn välissä. Katon yläpohjaan könytessäni totesin, että...

  Se hetki, kun viimeinen laatta napsahtaa paikalleen. Se ei ole vain ääni – se on sielun syvä huokaus, lupaus siitä, että tämä vaihe on nyt ohi. Sauna lämpenee taas, pyykit pyörivät koneessa ja elämä alkaa tuntua edes hetken normaalilta. Rullaako se? No, ainakin yrittää rullata. Kunnes tulee tärinä lattian alla – eikä nyt puhuta maanjäristyksestä vaan lattialämmityksestä. Uudelleenlaatoituksen jälkeen se päätti, että nyt ei enää lämmitetä vähän vaan täysillä. Lämmöt ovat joko 45 astetta tai ei ollenkaan, laite huutaa vikakoodia E4? . Vika on jossain. Missä? Ei tiedä kukaan tarkaan. Koko lattialämmitys vaikenee kuin teini, jolta kysytään "miten koulussa meni". Tässä kohtaa ei auta kuin siirtyä uuteen projektiin , kuten järkevällä ihmisellä on tapana, kun yksi kriisi on vielä kesken. Niinpä siirrytään rantaan. Rannassa elämä on (hetken) yksinkertaisempaa Sauna siirrettiin rantaan. Kyllä, siirrettiin . Ei tilattu uutta, ei rakennettu uutta – vaan siirrettiin vanha. Koska...

Mitä pahaa me ollaan tehty edellisessä elämässä? Kylläpä elämä taas näyttää, kuka määrää. Ja tällä kertaa se ei ole me. Oltiin juuri päästy siihen pisteeseen, että kylpyhuoneen viimeinen lista napsahti paikalleen ja voitiin huokaista helpotuksesta.  Se oli siinä!  Remontti valmis. Seuraavan kerran olisi tarkoitus päivittää kylppäri ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä – sitten kun lapset on aikuisia ja meillä on aikaa, rahaa ja hermoja. Tai niin ainakin luultiin. Sitten tuli keskiviikko. Ihan tavallinen lista-asennusilta. Olin laittamassa viimeisiä listoja kylpyhuoneeseen, kun silmäkulmassa huomasin jotain outoa pesukoneen takana. Märkä kohta. "Ei hemmetti..." Pesukone irti. Lattia tuntuu kostealta. Ja siitä alkoikin tutun tuoksuinen kierros: – Tyhjennä kodinhoitohuone – Lattia auki – Tutki – Panikoi – Soita Miijalle – Kiroile hiljaa lasten kuullen Hetken jo hengitettiin helpotuksesta – kyseessä voisi olla vain pieni vuoto. Mutta ei. Villoja purkaessa vastaan tuli märkä kohta my...

Mutaa silmissä ja unelmia sydämessä! Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että meillä on kesäkuun alussa oma jalkapallokenttä, sauna viimeistelyä vaille valmis, marjapensaat marssitettu omalle rivilleen kuin paraatissa ja terassi niin pitkällä, että kahvikupin voi jo asetella tulevan auringonlaskun suuntaan… niin olisin naurahtanut ja jatkanut rännikaadon korjausta. Mutta nyt – kyllä vain – ollaan siinä pisteessä, että  jotain tapahtuu ! Ja tapahtuu vielä ihan omin käsin, selkä vääränä ja muta otsassa. ⚽️ Pihalle potkittiin unelma Meidän tuleva jalkapallokenttä ei ehkä ole vielä Wembleyn veroinen, mutta kyllä siihen saa kohta ensimmäisen pihafinaalin pelattua. Pohjat on tehty – ja siihen meni aikaa, hikeä ja pari kirosanaa, jotka kaikuvat vieläkin naapurin pensaassa. Lapset olivat jo viivottimella mittaamassa kulmalippujen paikkoja ja haaveilemassa omista fanikatsomoista. (Ja minä puolestani haaveilin siitä, että joku muu olisi tehnyt tämän kaiken.) Mutta hei, nyt siellä on tasaine...

   Jos joku olisi joskus sanonut, että piharemontti on ihanaa yhteistä tekemistä perheen kanssa, niin haluaisin nyt tavata tämän henkilön, katsoa häntä lempeästi silmiin ja kysyä: "Millä vuosisadalla sinä oikein elät?" Meillä nimittäin piharemontti on tällä hetkellä hyvin konkreettinen yhdistelmä hikeä, roskaa ja huutoa – sekä työn äärellä että ihan muuten vaan, koska meillä on kotona kolme lasta : yksi 7 kuukauden ikäinen (joka protestoi, jos näköpiiriin ei kuulu rintamaito, syli tai kummallinen vinkulelu) yksi 2,5-vuotias (joka tekee mitä haluaa ja myös mitä ei haluaisi) ja yksi 11-vuotias (joka ei todellakaan ole kiinnostunut mistään lapion varressa olemisesta, mutta onneksi osaa ainakin valittaa viihdyttävästi). Roskaa, enemmän roskaa ja muovimattokatastrofi Tähän mennessä pihalta on löytynyt… no, lähinnä roskaa. Ja lisää roskaa. Maata kaivaessa on tullut sellainen olo, että tämä piha on aiemmin toiminut jonkinlaisena epävirallisena jätelaitoksena. Erityis...